Kolme päivää Donald Trumpin vaalivoiton jälkeen marraskuussa 2016 New Yorkissa käynnistyi MM-ottelu Magnus Carlsenin ja Sergei Karjakinin välillä, ja ikään kuin Trumpia ”juhlistaakseen” maailmanmestari valitsi ensimmäisessä pelissä avauksekseen yllättäen Trompowskyn hyökkäyksen (1. d4 Rf6 2. Lg5). Tempaus sai mediassa nimen ”Trumpowsky”; mene ja tiedä tasapeliin jääneen Carlsenin motiiveista, mutta eikö Trump ollutkin juuri väittänyt, että Yhdysvalloissa ei ole ensimmäistäkään suurmestaria?!

Kaksikymmentä vuotta aiemmin oli Elistassa, Fiden vasta valitun presidentin Kirsan Iljumzdinovin kotikonnuilla, nähty vieläkin menestyksekkäämpi juhlistaminen; Anatoli Karpov pelasi näet MM-ottelussaan Yhdysvaltoihin loikannutta Gata Kamskyä vastaan venäläistä puolustusta, jolla heltisikin voitto vain 29 siirrossa. Pelipäivänä käytiin Venäjän presidentinvaalien ensimmäinen kierros, jota isänmaallisena miehenä tunnettu Karpov näin kunnioitti mitä parhaimmalla tavalla. Neljä päivää aiemmin Venäjän itsenäisyyspäivänä 12. kesäkuuta Fiden maailmanmestari oli hävinnyt mustilla suosikkiavauksellaan Caro-Kannilla, mutta lopulta hänellä ei ottelussa ollut hätää vaan voitto heltisi selvin 6-3-lukemin.

Venäläinen puolustus ei ollut Karpoville mitenkään vieras avaus, vaikka se ei hänen suosikkeihinsa lukeutunutkaan. ”Petrovia” oli nähty satunnaisesti Karpovin otteluissa Viktor Kortshnoita ja Garri Kasparovia vastaan. Sitä paitsi dramaattisessa MM-ottelussa 1984-85 Karpovilla oli jo ”erä- ja ottelupallo” nimenomaan venäläiseen puolustukseen turvautuneen Kasparovin kustannuksella 41. pelissä, jossa hänen olisi vain pitänyt pelata 33.a6! sensaatiomaisen 6-1-tuloksen varmistamiseksi.

Neuvostoaikana Karpovin isänmaallisuus oli kuuliaista laatua. Länsilehdistössä ei aina tahdottu ymmärtää, että ruokkivaa kättä ei käynyt pureminen. Hans Ree totesi hivenen huvittuneena lukeneensa eräästä haastattelusta, että Karpov nimesi elämänsä suuriksi rakkauksiksi marxismin ja shakin (filatelia kaiketi tuli kolmantena). Itseäni nauratti, kun maailmanmestari jossain yhteydessä kertoi heltyneensä kyyneliin saadessaan vuonna 1977 käsiinsä Neuvostoliiton uuden perustuslain, joka tunnettiin myös ”Brezhnevin perustuslakina”. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

Ja Yasser Seirawan on kirjoittanut pöyristyksestään, kun Karpov ei Maltan shakkiolympialaisissa 1980 kätellytkään loikkari Lev Alburtia pelin alkajaisiksi kuten tapana on. Seirawanin mukaan se masensi USA:n ykköspöydälle kelpuutetun Alburtin niin, että pelaamisesta ei tahtonut tulla mitään. Eikö Alburt muka tiennyt, että Neuvostoliitossa loikkareista ei saanut puhua julkisesti eikä kirjoittaa lehdissä, ei oikein katsoa päällekään mikäli moinen luopio samaan turnaukseen vastustajaksi eksyi. Ja nimenomaan shakkiolympialaisissahan tällaisilta kiusallisilta kohtaamisilta ei voitu välttyä.

Neuvostokansalaisten käyttäytymistä tarkkailtiin hyvinkin tehokkaasti, joten oli Karpovin oman edun mukaista jättää loikkari huomiotta. Näin sai menetellä länsilehdistössä kapinalliseksi kehuttu Kasparovkin kohdatessaan Kortshnoin Luzernissa 1982. Tällaiseen teatteriin oltiin niin tottuneita ja turtuneitakin, että kun Kortshnoi lopulta mursi jään Lontoon Phillips and Drew-turnauksessa toukokuussa 1984 kättelemällä Karpovia ja pahoittelemalla venäjäksi myöhästymistään laudan ääreltä, yleisö puhkesi suosionosoituksiin ja tapaus totta kai päätyi monien lehtien etusivuille.

Erik Rosendahl