Toisen maailmansodan jälkeen ja Aljechinin kuoltua vuonna 1946 Maailman Shakkiliitto Fide otti legitimiteetin shakin reittauksissa, arvonimien myöntämisessä ja maailmanmestaruusotteluiden järjestämisessä. Samoihin aikoihin kansainväliseen politiikkaan syntyi kaksinapaisuus länsi–itä eli Yhdysvallat–Neuvostoliitto. Maailman shakkilaudalla hegemonian valtasi Botvinnikin johdolla useiksi vuosikymmeniksi Neuvostoliitto. Menestys oli seurausta Aleksandr Iljin-Genevskin ja Nikolai Krylenkon 1920-luvulla alkaneesta, valtion varoin tuetusta koulutus- ja kehitystyöstä.
Länsi yritti kuroa idän etumatkaa kiinni, mutta vasta vuonna 1966 järjestettyjen Havannan olympialaisten jälkeen Bobby Fischer osoitti pystyvänsä vakavasti uhkaamaan Neuvostoliiton parhaita suurmestareita. Fischerin ja Bent Larsenin menestys 1960-luvun loppupuolen turnauksissa sai aikaan sen, että päätettiin pelata kymmenen hengen joukkuein ottelu Neuvostoliitto – muu maailma jopa nelikierroksisena vaihtoväreillä. Panoksena oli shakin hegemonia. Vuosisadan ottelu järjestettiin Belgradissa 1970, ja muun maailman joukkueeseen kuului myös itäblokin maiden pelaajia.
Neuvostoliiton kokoonpano oli pöytäjärjestyksessä seuraavanlainen: Spasski, Petrosjan, Kortšnoi, Polugajevski, Geller, Smyslov, Taimanov, Botvinnik, Tal ja Keres (varalla Stein ja Bronstein). Muun maailman joukkuetta edustivat seuraavat pelaajat: Larsen, Fischer, Portisch, Hort, Gligorić, Reshevsky, Uhlmann, Matulović, Najdorf ja Ivkov (varalla Olafsson ja Darga).
Vuosisadan ottelun lopputulos oli Neuvostoliitto 20½ – muu maailma 19½. Vertailun vuoksi mainittakoon, että uusintana pelattu ottelu Lontoossa 1984 tuotti lähes saman lopputuloksen: Neuvostoliitto 21 – muu maailma 19.
Tervetuloa seuramaan Joose Norrin selostusta huippujen kohtaamisesta ja Belgradin ottelun kohokohdista!
Petri Saharinen
