Yhä useammin saan lukea Ken Rogoffista, jonka shakkiyhteisö tuntuu nyt löytäneen uudelleen. Suurmestari Rogoff lukeutui 1970-luvulla Bobby Fischerin manttelinperijöihin, mutta hävisi vuosikausiksi kuvasta keskityttyään kansantaloustieteen opintoihinsa ja edettyään aina Harvardin professoriksi.

KvM Atle Grönn, professori hänkin, kertoi norjalaisessa Dag og Tid-viikkolehdessä Rogoffin esitelleen nuorten MM-kisoissa 1971 mielenkiintoisen version shakista, jota pelataan pareittain kahdella laudalla ja jossa esimerkiksi valkeilla pelaava voi siirtää lyömänsä upseerin mustilla pelaavan parinsa avuksi tämän laudalle. Norjan edustaja Leif Ögaard toi pelimuodon mukanaan kotimaahansa, jossa siitä tuli sjåkk-nimisenä jättimenestys.

Shakkilauta ja -nappulat ovat kautta aikain olleet loputon innoituksen lähde normaalishakista vaihtelua haluaville keksijöille. On laajennettu tai pienennetty lautaa ja keksitty uusia nappuloita. Tai vaihdettu upseerien järjestystä, kuten Bobby Fischer menetteli FischerRandominsa kanssa. Tämä oli Fischerin mukaan omiaan vähentämään avausteorian ja muistin merkitystä. Mutta mikäli Laszlo Polgaria on uskominen, mikään uusi idea ei FischerRandom ole, sillä jo 1900-luvun alkupuolella kroaatti Izidor Gross oli kuvannut kirjassaan täysin samoin säännöin pelattavan version. Ja kuten arvata saattaa, moinen uutinen ei ollut Fischerin mieleen.

Fischer ei ollut ainoa maailmanmestari, joka halusi pelastaa shakin liialta yllätyksettömyydeltä. Kun 1920-luvulla puhuttiin ”remissikuolemasta”, Emanuel Lasker ehdotti linnoittamisen poistamista. Ja Jose Raul Capablanca ideoi toisen Laskerin, Edwardin, kanssa shakkipelin, jota pelattaisiin 10×8- tai 10×10-laudalla ja jossa käytettäisiin kahta uutta nappulaa, tornin ja ratsun yhdistelmää ja ratsun ja lähetin yhdistelmää. Kyseisten nappuloiden juuret löytyvät 1600-luvun Sisiliasta, Pietro Carrera-nimisen papin visioista, joten tyystin uutta tuntuukin olevan vaikeaa keksiä.

Hollantilaisen Christian Freelingin vuonna 1984 kehittämä ”Grand Chess” muistuttaa Carreran ja Capablancan ideoita: lauta on mallia 10×10 ja ”torni-ratsu” on nimeltään marsalkka, ”ratsu-lähetti” puolestaan kardinaali. Erona on kuitenkin nappuloiden asettelu, sillä tornit (Ta1, Ta10, Tj1, Tj10) ovat yksinään ensimmäisillä riveillä ja muut upseerit vasta toisilla riveillä edessään sotilaat kuten shakissa muutoinkin. Tässä versiossa myös Laskerin toive on toteutunut, sillä linnoittautuminen ei ole sallittua. Useita pelejä keksineen ja kehittäneen Freelingin Grand Chess on käsittääkseni ollut yksi suosituimpia ja varteenotettavimpia shakin muotoja, ja esimerkiksi Jerevanin shakkiolympialaisten yhteydessä vuonna 1996 pelattiin erityinen Grand Chess-turnaus.

Erinomainen katsaus shakkipeliä kohtaan osoitetusta kekseliäisyydestä löytyy Jevgeni Gikin klassikkoteoksesta Shakki ja matematiikka (SN-Kirjat 1988), joka on muiltakin osin mitä suositeltavinta luettavaa kaikille shakista kiinnostuneille. Gikin kirjasta oppii uutta myös shakkihistoriasta, sillä en ollut tiennytkään Capablancan esitelleen jopa 16×12-kokoisen maksilaudan, jossa nappuloitakin oli kaksinkertaisesti normaalishakkiin verrattuna. Capablanca kävi vuonna 1929 tuumasta toimeen haastaessaan unkarilaisen Geza Maroczyn otteluun kehittämässään ”maksishakissa”; voitto heltisi 3-1-lukemin.

Rogoffiin ja esimerkiksi ”parisimultaanin” puolesta puhuneeseen David Bronsteiniin liittyen Gik kertoo myös shakin alkumuotoa eli tshaturangaa pelatun neljän pelaajan kesken. Shakki olkoon yksinäistä puurtamista, salaisia ideoita ja henkien taistelua, mutta aivan yhtä hyvin se voi olla yhdessäoloa ja yhdessä tekemistä Huizingan ”leikkivän ihmisen” hengessä, vapaata ja omaehtoista toimintaa.

Erik Rosendahl