Oli helteinen 80-luvun alkupuolen kesäpäivä, kun astelin Akateemiseen Kirjakauppaan ja näin vihdoin edessäni koko kauneuden, suunnattomat määrät mitä upeampia hengentuotteita, shakkikirjoja ja -lehtiäkään unohtamatta.
Olin pelannut shakkia hiljakseltaan jokusen vuoden ja nyt saattaisin alkaa panostaa lajiin enemmänkin. Intoani hillitsivät kuitenkin lukio ja teini-iän mukanaan tuomat haasteet monine kulttuuririentoineen. Vaikka pidinkin Bobby Fischeriä idolinani, en tietenkään ollut shakin suhteen yhtä ehdoton, vaan mielenkiintoni suuntautui monille elämänaloille. Niinpä ostin shakkikirjojen lisäksi tuoreen Soundi-kirjan, Jim Morrison-elämäkerran Ei elämästä selviä hengissä.
Hengissä ei selvinnyt toinen idolini Pentti Saarikoskikaan. Olin pannut Kuljen missä kuljen-kokoelman säkeet ”Kun tulin Helsinkiin/opettelin heti ulkoa kaupungin” visusti mieleeni, sillä Helsinkiin muuttaisin heti kun se olisi mahdollista eli lakkiaisten jälkeen. Oli siis pidettävä huoli siitä, että pääsisin yliopistoon ensi yrittämällä.
Osan kesätienesteistäni uhrasin myös elämäni ensimmäiseen Sahovski Informatoriin, sillä olin siinä käsityksessä että pelimiehellä pitäisi sellainenkin olla. Ja kun halusin oppia kieliä, ostin Tidskrift för Schackin ja Schach-Echon tuoreimmat numerot. Jälkimmäisen kannessa sattui komeilemaan Dr. Robert Hübner, kielimies jonka tiesin Suomen ystäväksi.
Ruotsalaislehdestä sain lukea Evansin gambiitista, kiehtovasta avauksesta jolla on ollut komea historia Paul Morphysta ja Adolf Anderssenin ”ikivihreästä pelistä” alkaen. Fischerin voitto Reuben Finesta vuodelta 1963 on niin ikään shakkiviihdettä parhaasta päästä jo yksistään kuolemattoman loppusiirtonsa (17. Dg3!!) ansiosta.
Gambiitin isänä pidetään walesilaista merikapteenia William Davies Evansia (1790-1872), joka pelasi nimikkoavaustaan ensimmäisen kerran 1820-luvulla. Mutta nyt elettiin 1900-luvun loppupuolta ja d4-avaukset olivat päivän sana. Evansiin ei turhan usein törmännyt eikä siitä ensimmäisessä Informaattorissanikaan näkynyt jälkeäkään. Vuosien mittaan sain sentään talteen joitakin tyylinäytteitä mm. ihailemaltani Antti Pyhälältä, ja kun Mika Ebeling voitti SM-kultaa Jyväskylässä 1987, hän otti tärkeän voiton Yrjö Rantasesta nimenomaan Evansin gambiitilla. Hyökkäysiloittelua ei tosin nähty vaan pelissä taisteltiin viimeiseen sotilaaseen asti.
Kesti 1990-luvun puoliväliin ennen kuin Evansin gambiitti palasi edes hetkiseksi muotiin Garri Kasparovin ansiosta, maailmanmestari kun nuiji lyhytpeleissä niin Vishy Anandin kuin Jeroen Piketin. Aleksei Shirov oli juonessa mukana voittaessaan Jan Timmanin 28 siirrossa jännittävässä pelissä, jossa musta vieläpä linnoittautui pitkästi.
Ja kun olin tutkiskellut Evansia lähes kolme vuosikymmentä, törmäsin vihdoin peliin, josta itse kippari ja Paul Morphykin olisivat ylpeitä. Kaiken kukkuraksi ilotulituksesta vastasi Jonny Hector, yksi suosikkipelaajistani, ”Interrail-suurmestariksikin” kutsuttu malmöläinen, joka 80-luvulla kiersi ahkerasti Euroopan avoimissa turnauksissa tätä edullista matkustusmuotoa hyödyntäen. Käykääpä läpi vuonna 2010 pelattu Jonny Hector-Mikkel Antonsen ja ihailkaa vaikkapa tornimanööveriä Td1-d5xb5! Yhtään hassumpi siirto valkean tekemäksi ei liioin ole 18. Re7.
Erik Rosendahl