Tanskan-matkoiltani on aina tarttunut mukaan mielenkiintoisia kirjoja. Kerrankin löysin erään kenkäkaupan (!) takaosaan kyhätystä antikvariaatista Svend Novrupin tuotantoa pilkkahintaan: hänen pikkuisen Kortshnoi-kirjansa, ensimmäisen osan Lademanns Skakleksikon-tietosanakirjasta ja merkillisen opuksen nimeltä ”MAT! Saet alle verdens stormestre mat”.
Kaikkihan me haluamme suurmestareiksi tai vähintäänkin kukistaa suurmestareita. Novrupin MAT-kirjassa se on mahdollista, vieläpä jättisimultaanin puitteissa. Kirjaan on näet koottu diagrammeja, jotka johtavat kulloinkin esitellyn suurmestarin häviöön; vuonna 1987 ilmestyneessä kirjassa ovat mukana kaikki tuolloiset 229 suurmestaria.
En ollut aikoihin kyseistä kirjaa käsissäni pitänytkään, kunnes tulin hiljattain hankkineeksi siitä kymmenisen vuotta myöhemmin julkaistun englanninkielisen laitoksen. Ensivaikutelmani oli, että alkuperäinen on paljon parempi, siinä kun on varsin perusteelliset ja persoonalliset esittelyt suurmestareista tanskalaisen huumorin ryydittämänä. Toki on sanottava, että myös Cadogan-kustantamon julkaisema englanninnos ”CHECKMATE 180 Ways To Beat A Grandmaster” on erittäin hyödyllistä luettavaa, ja kirjasta oppii paljon niin shakista kuin suurmestareistakin Michael Adamsista Vadim Zviaginseviin. Siitäkin huolimatta, että Lembit Oll esitellään latvialaisena.
Svend Novrup toteaa esipuheessaan, että 1990-luvulla, tittelipelaajien määrän lisäännyttyä dramaattisesti, ei enää ole mielekästä ympätä kaikkia suurmestareita yksiin kansiin. Tänä päivänä se olisikin jo sulaa hulluutta, sillä tätä kirjoittaessani maailmassa on peräti 1570 suurmestaria. Huimasti onkin menty eteenpäin 1980-luvulta, vaikka silloinkin taidettiin jo supista, että SM-arvon saa liian helposti ja että se on kokenut inflaation.
Suurmestareitakin on tietenkin moneen lähtöön, on nuoria ja vanhoja, aktiivisia ja vähemmän pelaavia, menestyviä ja huonommin menestyviä, ja esimerkiksi Nigel Short kyseenalaisti voimiensa tunnossa 80-luvulla ollessaan SM-arvon myöntämisen eliniäksi. Hän ehdottikin arvon hetkittäistä menettämistä kehnojen tulosten tai pelaamattomuuden seurauksena; suurmestariksi voisi palata saavuttamalla kiinnityksen ja nostamalla Elo-lukunsa takaisin vaadittavalle tasolle.
On toki hyvä tähdätä mahdollisimman korkealle, mutta toisaalta monen huippupelaajan (Kortshnoi, Pia Cramling, Larsen, Westerinen, Agdestein, Torre ym.) merkitys oman maansa shakkielämälle ja laajemminkin esikuvana on ollut suurempaa kuin heidän kulloinenkin vahvuuslukunsa. Enkä esimerkiksi alkuunkaan tiedä Maurice Ashleyn, maailman ensimmäisen tummahipiäisen suurmestarin, rankingia tai Elo-lukua, mutta on selvää, että jamaikalainen on tehnyt aivan valtavasti shakin eteen.
Olisi mielenkiintoista tietää, mistä Svend Novrup sai idean kirjaansa. Ehkä se kumpusi tietystä hallinnan tunteesta, mikä vielä 1970-80-luvuilla kävi laatuun aivan kuten Lone Pine-turnauksen isä Louis Statham saattoi kirjoittaa henkilökohtaisen kutsukirjeen maailman kaikille suurmestareille. Schacknytt-lehdessä julkaistiin joka tapauksessa 70-luvun lopulla jokunen artikkeli otsikolla Slå stormästarna! Varmaankin ne olivat jo aiemmin ilmestyneet tanskaksi Novrupin kotimaan lehdistössä. Ja kun Checkmate-kirjasta puuttuvat suomalaiset tyystin, on sitäkin miellyttävämpää löytää Novrupin palstalta Heikki Westerisen komea voittopeli Vladmir Savonista Dortmundista 1975, jonka jokaisen shakinpelaajan sietäisi tuntea. Tällä kertaa suurmestarin kukistamiseksi tulisi kuvioasemassa keksiä Westerisen neronleimaus 30. g4!!
Erik Rosendahl
