Garri Kasparovilla oli 1980-luvulle tultaessa melkoinen vuori kiivettävänään. Huippulahjakkuus näet koki, että hän ei saanut Moskovasta riittävästi apua uraansa edistääkseen. Nikolai Krogius totesikin suorasukaisesti, että ”meillä on jo maailmanmestari emmekä tarvitse uutta.”
Valtaistuin oli varattu Anatoli Karpoville, jota itse Leonid Brezhnev oli kehottanut pitämään valtikastaan tiukasti kiinni. Ja niin Karpov tekikin monin tavoin, mm. haalimalla lähes kaiken mahdollisen analyysiavun valtaisan isänmaansa kaikilta kolkilta. Moinen yhden miehen show sai jopa patriarkka Botvinnikin älähtämään; joka tapauksessa huhuttiin, että uudet ideat ja siirrot piti käydä näyttämässä Karpoville heti tuoreeltaan.
Kunnianhimoinen Karpov viihtyi silminnähden ”shakkitsaarina”. Brezhnev onnitteli häntä henkilökohtaisesti voittoisista MM-otteluista 1978 ja -81, joina vuosina shakkinero valittiin myös Vuoden urheilijaksi Neuvostoliitossa. Karpovin rintakuva ilmestyi armeijan keskusurheiluseura ZSKA:n ”kunniakujalle” muiden urheilijasuuruuksien joukkoon. Ja kosmonauttisankari Vitali Sevastjanov, Neuvostoliiton shakkiliiton puheenjohtaja, hääri bestmanina Karpovin astuessa avioon Irinansa, korkea-arvoisen KGB-upseerin Kuimovin tyttären kanssa.
Kaikkiko hyvin Brezhnevin valtakunnassa? Ei aivan, sillä maan eteläosista kuului Karpovin hovin kannalta ikäviä uutisia. Teini-ikäisestä Kasparovista puhuttiin näet yhä äänekkäämmin tulevana maailmanmestarina, minkä seikan Karpov tosin sivuutti jättämällä yksinkertaisesti mainitsematta Kasparovin nimen lupaavimpia haastajia tivattaessa.
Totta kai Moskovassa oli pantu merkille nuoren bakulaisen potentiaali, ja on hyvinkin mahdollista, että Kasparovin kehitystä haluttiin hillitä. Karpovin mieleen oli taatusti Garrin 50-prosenttinen tulos Tilburgissa 1981. Luzernin olympialaisissa vuotta myöhemmin hänet komennettiin pelaamaan loikkari Viktor Kortshnoita vastaan maailmanmestarin pitäessä lepopäivän. Se oli tietenkin testi: jos olet niin hyvä kuin väität, ethän sentään vanhukselle häviä?
Kasparov voitti tuon olympiahistorian kuuluisimpiin lukeutuvan kamppailun, mutta kaksi vuotta aiemmin hän oli mustilla hävinnyt perin nolosti Bulgarian Krum Georgieville, joka sai toteuttaa todellisen unelmasiirron 13. Rxe6!! Yasser Seirawanin mukaan jaloittelemaan tullut Karpov suorastaan nauroi nelospöydällä syntynyttä asemaa, mistä Kasparov puolestaan hiiltyi ja hän menikin kuiskaamaan Karpovin vastustajalle Evgeni Ermenkoville, ettei tämän pitäisi missään nimessä suostua tasapeliin…
Anatoli Karpovia voisi pitää jopa kaikkien aikojen etuoikeutetuimpana urheilijana, niin valtavasti hänelle satoi tukea. Lisäksi hänen urallaan ei juurikaan ollut häiriöitä toisin kuin oli laita monen muun legendan kohdalla, Paavo Nurmesta Muhammad Aliin. Samalla kaikkea hyvää ja edistyksellistä edustanut ”meidän Tolja” oli oleellinen osa neuvostojulkisuutta, jossa hänen nimeensä saattoi törmätä mitä erilaisimmissa yhteyksissä.
Niinpä kun jokin aika sitten lueskelin Venäläisen kirjallisuuden seuran jäsenlehteä Ajan kohina, tuttu nimi putkahti esiin vuonna 2007 kuolleen underground-taiteilija Dmitri Prigovin runosta. Prigov, joka 80-luvulla passitettiin mielisairaalan ties minkä syyn nojalla, kirjoittaa mm. ”Anatoli Karpovimme teki vastustajasta selvää,/petollisen typerästä.” ja ”Karpov listi surkean vihamiehen/täysin, lopullisesti ja tarkkanäköisesti.” (Suom. Tomi Huttunen ja Riku Toivola). Meidän Tolja, totisesti.
Erik Rosendahl
