1980-luvun puolivälissä vierailimme opiskelijaporukalla Tallinnassa. Gorbatshovin aika oli juuri alkanut, ja Viru-hotellin ravintolassa puhelias baarimikko luetteli koko joukon uuden pääsihteerin vikoja. Mitähän tästä kaikesta seuraakaan, muistan tuumineeni.

Ensivaikutelmani Tallinnasta oli kaikin puolin positiivinen. Kaduilla näkyi kylläkin sotilaita, mutta myös muodikasta väkeä ja mikä parasta, kahviloissa oli tarjolla herkullisia leivoksia. Kävimme bussilla Metsakalmistussa, jossa pääsin näkemään Georg Otsin ja Paul Keresin haudat. Läheisellä Piritalla, muutaman vuoden takaisen olympiaregatan maisemissa, söin mielenkiintoisen lounaan, joka koostui mustasta kahvista ja nakeista ketsupilla. Maitoa ja sinappia ei sillä kertaa ollut, mutta opinpa ainakin, että nakki on viroksi ”viiner”.

Kaubamajan lähellä sijaitsi komea kirjakauppa, johon totta kai halusin tutustua. Sisällä huomasin, että enimmät kirjat olivat venäjäksi ja viroksi, joten poimin yhden saksankielisen shakkikirjan vain jotakin ostaakseni. Yllätyksekseni myyjä paketoi kirjan paperiin ja kehotti minua siirtymään kassalle. Kysyin, mistä kassa tietää kirjan hinnan kun se on piilossa paketissa. ”Sinä kerrot sen hänelle!”, kuului kipakka vastaus. Minua nolotti moinen moka, sillä en ollut tullut Tallinnaan rehentelemään sinänsä vähillä rahoillani. Jouduin toteamaan, etten ollut painanut mieleeni pari ruplaa maksavan opuksen hintaa. Niinpä paketti avattiin ja hinta tarkistettiin, ja kun vihdoin pääsin kaupasta, nolotti vielä enemmän.

En hetkeen saanut hämmennykseltäni rauhaa, joten avasin paketin vasta hotellihuoneessa katsoakseni mitä olinkaan tullut ostaneeksi. Aleksei Suetin: Typische Fehler (Sportverlag Berlin 1980). Mitään raskasta luettavaa en ollut etsinyt, ja kun tein laudan äärellä virheitä tavan takaa, halusin kai tietää, olivatko virheeni tyypillisiä tai mitä ”tyypilliset virheet” ylipäätään olivat. Shakki on armoton peli, ja tunsin toki Tartakowerin mietelmän: ”Virheet vain odottavat tekijäänsä.”

Olisihan se pitänyt arvata, että itäberliiniläisen Sportverlagin venäjästä saksaan käännättämät kirjat ovat kaikkea muuta kuin kaupallista ”Improve Your Chess”-kamaa. Asialla olivat näet parhaat ja pedagogisesti etevimmät neuvostosuurmestarit, joille valtio antoi niin mahdollisuuden kuin velvollisuudenkin kirjoittaa paksuja kirjoja shakin saloista.

Riemastuttavinta Sportverlagin kirjoissa onkin tietynlainen sekavuus. Tätä semiootikko Henri Broms pitää hyvällä tavalla venäläisenä piirteenä; se ilmenee esimerkiksi Dostojevskin suunnattomissa romaanihankkeissa tai Tarkovskin hitaissa, ”juonettomissa” elokuvissa. Suetinillakin on valtavasti asiaa, pelejä, teemoja, mutta kesken kaiken hän sitten kirjoittaakin laajasti Bent Larsenista, mikä allekirjoittaneelle Larsen-fanille on aivan erityisesti mieleen.

Suetinin upea kirja sai minut hankkimaan muitakin Sportverlagin teoksia, ei tosin avausteoriaa jota löytyykin parin tusinan niteen verran. Lopulta suosikikseni valikoitui kahden Anatolin, Karpovin ja Mazukewitschin varsinainen runsaudensarvi Stellungsbeurteilung und Plan (1987). Tämä mainiolla nimellä siunattu kirja on tutustumisen arvoinen yksistään peliensä ansiosta helmenään kuolematon Stell-N.N. joka pelattiin Kalkutassa vuonna 1886.

Lev Polugajevski, Sportverlagin kirjailijoita hänkin, totesi kerran, että 90 % kaikista shakkikirjoista joutaisi ensi vilkaisun jälkeen roskakoriin. Tiedä häntä, mutta omasta puolestani olen iloinen, että jätin alkuhämmennykseltäni Suetinin kirjan rauhaan ja aloin lueskella sitä todenteolla vasta myöhemmin. Enpä arvannutkaan, miten paljon iloa yksi heräteostos elämääni toisikaan.

Erik Rosendahl