Vammalan PM-turnauksessa 2005 tulin erityisen hyvin juttuun islantilaisten kanssa. Nuori Bragi Thorfinnsson kertoi opiskelevansa opettajaksi ja mieltävänsä shakin vain harrastukseksi. Tästä saatoin päätellä, että Islannin shakkibuumi oli 80-luvun huippuvuosien jälkeen hiipumaan päin.

Kaikenlaista oli toki tekeillä, ja Islannin toinen edustaja Robert Hardarson tarinoikin hauskasti perinteiset kerhot haastaneesta Hrokurinnista, joka oli tunnettu monista tempauksistaan. Kapakassa hetken mielijohteesta perustettu Hrokurinn, suomeksi ”torni”, vei shakkia peruskouluihin, järjesti turnauksia Grönlannissa ja kutsui jopa amerikkalaisrokkari Patti Smithin kunniajäsenekseen.

Bobby Fischerin ansiosta Reykjavik oli tietenkin porautunut ikuisiksi ajoiksi yhdysvaltalaisten tajuntaan. Nyt Fischer oli palannut seikkailuiltaan ”kotiin” ja saanut jopa Islannin kansalaisuuden. Hardarson kertoi näkevänsä legendaa tämän tästä, hän kun sattui asumaan lähellä kirjakauppaa, jossa Bobbylla oli tapana käydä kielipuolena kaupungilla hortoillessaan. Ja Patti Smithin M Train-elämäkertaa lueskellessani olin yhtä hämmästynyt kuin ilahtunutkin saadessani tietää kahden idolini kohtaamisesta Reykjavikin yössä, jolloin Fischer äityi laulamaan mm. Chuck Berryä! Bobby ei siis sittenkään ollut niin kulttuurinvastainen kuin on annettu ymmärtää.

Reykjavik merkitsi Fischerille niin uran (1972) kuin elämänkin (2008) päätepistettä. Shakkiyhteisöä on askarruttanut, miten paljon hän seurasi huippushakkia näinä vuosina. Ainakin Anatoli Karpovin nousua huipulle Fischer tarkkaili huolellisesti. Niinpä kun Karpov pelasi simultaania Itä-Berliinissä, hallitseva maailmanmestari komensi DDR:ssä opiskelleen Regina-äitinsä paikalle vakoilemaan. Ja kun Karpov kohtasi skotti Craig Pritchettin Nizzan olympialaisten (1974) avauskierroksella, Fischer kertoi lähipiiriinsä kuuluneille Larry Evansille ja Anthony Saidylle, että Pritchett olisi voittanut pelaamalla 22…exf4?:n sijaan 22…Re2+!

Islantiin asettuessaan Fischer oli jo rankan kiertolaiselämän uuvuttama, mutta vielä kerran, syksyllä 2006, hän astui esiin yhtä terävänä kuin parhaina aikoinaan, jolloin hän Jumalan tai Orwellin ”Big Brotherin” tavoin näki aivan kaiken. Legenda näet soitti Islannin yleisradioyhtiön tiloihin suurmestari Helgi Olafssonille ja ehdotti televisiossa juuri suorana nähtyyn peliin loistokkaan voittojatkon kaksois- ja paljastusshakkeineen.

TV-peli oli päättynyt nolosti mustilla pelanneen Arnar Gunnarssonin sormivirheeseen, mikä johti välittömään mattiin. Fischerin puhelu sai tietenkin runsaasti julkisuutta ympäri maailmaa, seurattiinhan shakkilegendan liikkeitä yhtä innokkaasti kuin aina ennenkin, mutta minulle kiinnostavampaa oli valkeilla pelanneen henkilöllisyys: Bragi Thorfinnsson, tuttuni Vammalasta vuoden takaa. Täten vaatimaton ja ujon oloinen Bragi sai kertaheitolla julkisuutta rutkasti yli oman tarpeen; tästedes hän oli sitä paitsi tahtomattaankin osa Fischer-folklorea, mikä varmasti herätti kateutta miljoonissa amerikkalaisissa. Mutta epäilemättä Fischerin osoittama huomio imarteli niin Pritchettia kuin Bragiakin, vaikka herroilta olikin jäänyt yhtä jos toista näkemättä.

Erik Rosendahl