Uutinen yhdysvaltalaisen suurmestarin Arthur Bisguierin (1929-2017)  kuolemasta sai shakkiolympialaisten historiasta kiinnostuneen allekirjoittaneen muistelemaan Helsingin kisoja, joissa Eero Böök voitti Paul Keresin ja Aatos Fred peräti kahdesti Bisguierin.

Helsingissä Yhdysvallat oli vasta viides, mutta Bisguier pääsi juhlimaan hopeaa Leipzigissa 1960 mielenkiintoisessa joukkueessa, jonka ykköspöydällä pelasi itseoikeutetusti 17-vuotias debytantti Robert J. Fischer. Jenkkiryhmässä oli Bobbyn ohella kolme muutakin pelaajaa, jotka olivat saaneet shakkioppia ja innoitusta legendaariselta Jack Collinsilta.

Collins (1912-2001) vietti elämänsä pyörätuolissa, mutta se ei suinkaan estänyt häntä kokoamasta Brooklynissa sijaitsevaan asuntoonsa melkoista shakkilahjakkuuksien joukkoa. Fischer, Byrnen veljekset Donald ja Robert sekä William Lombardy, tuleva pappi ja nuorten maailmanmestari  pääsivät nauttimaan tarmokkaan Collinsin Hawthorne Chess Club-kerhosta, joka osallistui hänen ideoimaansa lähialueiden kouluista koostuvaan liigaan.

Leipzigin olympialaiset olivat Collinsille tietenkin iso sulka hattuun, etenkin kun alkukierroksilla Belgian kukisti puhdas Hawthorne-kvartetti Fischer-Lombardy-R. Byrne-Raymond Weinstein. Vastaavaa ei kai shakkihistoriassa tunneta ainakaan suurmaiden osalta, sillä edes Anatoli Karpovin tähdittämä Moskovan ZSKA ei sentään haalinut riveihinsä kaikkia neuvostolahjakkuuksia toisin kuin jääkiekossa.

Bobby Fischer oli samana vuonna pelannut kaksi turnausta Argentiinassa, joista toisessa hän jäi katastrofaalisesti 13:nneksi, mikä onkin huikean uran ylivoimaisesti heikoin tulos. Ensimmäisissä olympialaisissaan Fischerillä oli siten erityisen paljon todistettavaa, ja nuorukainen voittikin useita komeita pelejä, mm. Max Euweä vastaan. Tuoreen maailmanmestarin Mihail Talin kanssa hän pelasi tasan, mutta kärsi myös kaksi tappiota, Svetozar Gligoricin lisäksi yllättäen Ecuadorin Cesar Munozille, vieläpä valkeilla.

USA:n joukkueen parhaasta tuloksesta vastasi kuitenkin ”Collinsin skideistä” tuntemattomin, toisena varapelaajana mukaan kelpuutettu Raymond Weinstein. 19-vuotiaalle ensikertalaiselle povattiin valoisaa tulevaisuutta, vaikkei hän Brooklynissa samaa koulua käyneen Fischerin tai bakulaisen sukunimikaimansa veroinen superlahjakkuus ollutkaan. Parissa vuodessa kaikki oli kuitenkin jo ohi, sillä Weinsteinin mielenterveys alkoi järkkyä ja suutuksissaan hän tuli syyllistyneeksi murhaan.

Ethel-siskonsa kanssa asunut Jack Collins pyhitti elämänsä shakille. Fischerin voitettua maailmanmestaruuden hän päätti kirjoittaa kirjan suojateistaan ja toivoi Bobbyn laativan siihen esipuheen. Pettymys oli melkoinen, kun Fischer, joka tunnetusti aina epäili nimellään tehtävän rahaa, kieltäytyi jyrkästi. Tässäkö oli kiitos vuosien yhteistyöstä, tuesta ja kannustuksesta? Lopulta saatesanat kirjoitti Lombardy. Mutta hänelläkin on ollut kova halu tehdä pesäero mentoriinsa ja päästä ”puhkaisemaan Collinsin kuplan”. Kukapa Bobbyn tai edes Billyn kaltaisia lahjakkuuksia neuvoa tohtisi, mutta varmaa on, että tulevat suurmestaritkin hyötyivät suuresti Collinsin luomista puitteista.

Erik Rosendahl