Boris Spasski, vanhin elossa oleva maailmanmestari, täyttää tänään 30.1. 80 vuotta. Ranskassa pitkään viihtynyt ”bon vivant” istuu tätä nykyä pyörätuolissa ja asuu jälleen Venäjällä kolmannen avioliittonsa kariuduttua.

Lueskelin joulunpyhinä Yasser Seirawanin Chess Duels-teosta (2010) ja yllätyin melkoisesti, kun kohtaamisiaan maailmanmestareiden kanssa muisteleva yhdysvaltalaissuurmestari nosti Spasskin peräti viidenneksi kaikkien aikojen pelaajien listalla. Kärkikolmikkona on itseoikeutetusti Garri Kasparov, Anatoli Karpov ja Bobby Fischer, hyvänä nelosena Vishy Anand.

Spasski saattaa hyvinkin jäädä aikakirjoihin ”miehenä, joka hävisi Fischerille”, mutta moniko tietää tai muistaa, että ennen Reykjavikin MM-ottelua Fischer ei ollut voittanut Spasskia kertaakaan? Vahvuutensa Spasski osoitti myös erittäin kovatasoisessa Neuvostoliiton mestaruusturnauksessa 1973, jonka hän vei vakuuttavasti nimiinsä ennen mm. uutta tähteä Anatoli Karpovia. Myös Kasparoville Spasski oli pitkään hankala vastustaja.

Maailmanmestaruuden menettäminen amerikkalaiselle ei tietenkään nostanut Spasskin osakkeita Kremlin silmissä, ei liioin tutustuminen Ranskan suurlähetystössä työskentelevään naiseen, joka oli vanhaa venäläistä aatelissukua. Leningradin pääkadulla Nevski Prospektilla kommunalkassa varttunut Spasski ei kai alun perinkään viihtynyt neuvostojärjestelmässä, joka suitsi aivan liiaksi hänelle luontaista individualismia.

Länteen ex-maailmanmestari kuitenkin pääsi, ja merkillisintä on, että Spasskista ei tullut loikkaria Viktor Kortshnoin tapaan, vaan hänen onnistui solmia neuvostojohdon kanssa eräänlainen herrasmiessopimus. Ex-maailmanmestari olisi vapaa muuttamaan Ranskaan, mikäli hän ei julkisesti arvostelisi Neuvostoliittoa. Palkkaa hän nostaisi edelleen synnyinmaansa urheilukomiteasta.

Rauhanomaista rinnakkaiseloa kesti vajaat kymmenen vuotta. Linaresin huipputurnauksessa 1983 Spasski astui Karpovin varpaille kiilaamalla tämän edelle lopputaulukossa. Tämä oli ennenkuulumatonta röyhkeyttä, sillä Karpovilla ei ollut tapana jäädä kakkoseksi, ei varsinkaan maanmiehilleen. Niinpä Spasskille ilmoitettiin Moskovassa, että palkkaa ei enää maksettaisi.

Yasser Seirawan muistelee kirjassaan olleensa avainasemassa tässä selkkauksessa. Hän näet tuhri voittopelinsä häviöksi Spasskia vastaan, mutta taisteli upeasti tasapelin Karpovia vastaan. Seirawan toteaa hivenen harhaanjohtavasti, että palkanpidätyksen jälkeen Spasskista tuli ranskalainen, vaikka tämä oli saanut Ranskan kansalaisuuden jo vuonna 1978. Linaresin jälkeen Spasski kylläkin debytoi uuden kotimaansa olympiajoukkueessa, joka venyikin peräti seitsemänneksi Thessalonikissa 1984.

Spasskin siirtyminen länteen 1970-luvun puolivälissä on suomalaisittainkin mielenkiintoinen tapahtuma. Mestari hyvästeli vanhan äitinsä Leningradissa, pakkasi Renaultinsa täyteen tavaraa ja ajoi Viipurin kautta Suomen puolelle. Rajan ylitettyään hän nousi ensi töikseen autosta ja meni halaamaan lähintä suomalaista koivua: Boris Vasiljevitsh Spasski oli vihdoin vapaa mies.

Erik Rosendahl